Nadine Gordimer on maailmankirjallisuuden kärkihahmo.
hän on esimerkki uskomuksesta, joka on nyt näennäisesti unohdettu kirjallisessa kulttuurissa, jota pinnallisuus on uhannut kaikkialla, että kirjailija voi olla ajan äänitorvi, ristiretken puolestapuhuja ja väsymätön moraalisen ja psykologisen totuuden tutkija. Hän on kampanjoinut kiihkeästi rasismia vastaan Etelä-Afrikassa ja hänellä on siellä pitkään ollut ikoninen asema suvaitsevaisuuden, sananvapauden ja ymmärryksen puolustajana. Hän on myös osoittanut suurta vakaumusta ja itseuskoa kieltäytyessään maanpaosta, vaikka Etelä-Afrikan hallinto on kieltänyt kolme hänen teostaan.
”kirjoittamisen oppiminen lähetti minut putoamaan, putoamaan eteläafrikkalaisen elämäntavan pinnan läpi”, Gordimer on sanonut. Hänen työssään on kiintymystä kotimaahansa, sen ihmisiin, eeppisiin maisemiin ja väkevään menneisyyteen. Tämän rinnalla tutkitaan poliittisen vainon tuhoisia psykologisia vaikutuksia tavallisten eteläafrikkalaisten elämään, ja juuri tämä antaa hänen työlleen sen moraalisen voiman ja mielikuvituksellisen rikkauden. Maanmiestensä Alan Patonin ja J. M. Coetzeen tavoin Gordimer on dramatisoinut maansa historiaa. Hän on käsitellyt apartheidin väkivaltaa, totalitaarisen valtion kaksinaamaisuutta, jännitystä ja normaaliuden vääristymistä. Romaaneissa kuten The Conservationist (1974) ja burgerin Tytär (1979) hänen hahmonsa käsittelevät maanpakoa, kompromisseja, hyväksikäyttöä ja vieraantumista – teemoja Gordimer tutkii mustan tietoisuuden kasvua vastaan. Hän tarkastelee valkoisten etuoikeuksien monimutkaisuutta ja kehottaa meitä näkemään vapaamielisen apartheidin vastareaktion heikkouden. Hän myös tutkii sen yrityksiä itsensä oikeuttamiseen ja toteaa, että hyväntahtoisuudessakin voi olla rumaa itsekeskeisyyttä.
kuten Alice Munro, Gordimer on tyyliltään irrallinen, murtunut ja ytimekäs. Parhaimmillaan tämä on pakottavaa ja vaikuttavaa, vaikka on hetkiä, jolloin hänen painostamisensa kieliopin rajoitteita vastaan uhkaa heikentää hänen lauseitaan. Myöhemmässä novellikokoelmassa Beethoven oli kuudestoista Musta (2007) hänen kasvava harvalukuisuutensa voi turhauttaa, mutta tässä on monia tarinoita, jotka yllättävät syvyydellään ja viileällä ironiallaan. ”Allesverloren”, erottuva tarina, joka tarkoittaa afrikaansin kielellä ”kaikki menetetty”, kertoo leskestä, joka lähtee etsimään entisen miehensä homorakastajaa. Se alkaa: ’kenelle puhua? Suru on pitkästyttävää jonkin ajan kuluttua, raskasta läheisillekin uskotuille. Hyvin lyhyen ajan kuluttua, heille. Pitkä kokonaisuus jatkuu. Napanuora, joka ei tule täyttä ympyrää, ei osaa sitoa solmua päätöslauselmassa. Kenelle puhua? Puhua.”Tämä tarina, jossa on niin vähän tuhlausta, niin hallittu, tarkka sävy, on kaunis Mietiskely surusta. Mitä menetämme kuolemassa? Ja mikä on nyt mahdollista?
Gordimer on kirjailija, jolla on poikkeuksellista voimaa ja terävyyttä. Hänen äänensä on huomattavan hallittu ja hillitty, toisin kuin aihe suuri osa hänen työstään: tapa, jolla ihmiset kulkevat arkeaan ja kanssakäymistään keskenään raa ’ an poliisivaltion lukemattomissa jännitteissä. Kuten Toni Morrison ja Alice Walker, Gordimer on taitava rajaamaan suhde henkilökohtaisen ja poliittisen. Pitkällä urallaan hän on kartoittanut Etelä-Afrikan historian jokaista vaihetta uskaliaalla kieltäytymisellä kompromisseista. Hän käsittelee eristäytyneeseen yhteiskuntaan kuulumisen ongelmaa. Hän näyttää meille paikan vankilana. Miltä sinusta tuntuu kuulua yhteiskuntaan, joka perustuu miljoonien kansalaisten tahalliseen kaltoinkohteluun? Mitä teet, kun maasi on viety sinulta? Nadine Gordimerin tarinat ovat osoitus hänen uskostaan ihmiskunnan pelastavaan voimaan; sen kykyyn voittaa se, mitä hän on kutsunut ’kivun väkivallaksi’, vaikka tuo tuska olisi valtion aiheuttamaa. Yksilö, jos hän on tarpeeksi rohkea ja halukas, pystyy voittamaan näennäisesti ylitsepääsemättömiä kertoimia vastaan. Ihmiskunnan ainoa toivo on toivo. Vaikka Gordimer jakaa Kafkan kiinnostuksen hylkäämiseen ja metafyysiseen hämmennykseen, hän löytää tilaa optimismin mahdollisuudelle. ”Taide uhmaa tappiota jo olemassaolollaan”, hän on sanonut, ” edustaen elämän juhlaa, vaikka sitä on yritetty turmella ja tuhota.”
Gordimeria on arvosteltu siitä, että hän on kirjoittanut etuoikeutetusta asemastaan ja kärsinyt siitä, mitä hän on kuvannut ”liberaalin syyllisyyden raukeaksi välttelyksi”. Tämä on epäreilua. Sinulta ei evätä ääntä ja näkökulmaa vain siksi, ettet ole kärsinyt ihonvärisi vuoksi. Lisäksi tämä kritiikin muoto kumoaa Gordimerin aseman vapaan Etelä-Afrikan vankkumattomana puolustajana ja hänen oikeutensa olla maansa tragedioiden kirjallinen todistaja. Jotkut tuntuvat turhautuneilta, että Nadine Gordimerin kirjailijanura on elänyt apartheidin ohi. 1990-luvun puolivälissä useat kriitikot kyseenalaistivat, onko hänelle paikkaa hallinnon kaatumisen jälkeen. Nämä ihmiset pitivät häntä ”protestikirjailijana”, jonka työtä tehtiin heti Nelson Mandelan tultua valituksi. Tämä on absurdi yritys vähentää Gordimeria kirjailijana. Gordimer on hyvin nokkelasti, taitavasti ja muodollisesti kontrolloidusti tutkinut moraalin heikentymistä poliittisissa järjestelmissä, jotka vääristävät ihmisten vuorovaikutusta. Hänen teoksensa käsittelee intiimiyttä, kaipuun syvyyttä, ihmissuhteiden moninaisia pettämisiä ja sitä, miten ihminen oppii selviytymään päänsä menettäneessä maailmassa. Hän on aina ollut enemmän kuin kuvitteellisten vastaväitteiden toimittaja sortohallitusten monille vääristymille. Tuoreessa fiktiossaan hän on osoittanut, että hänen voimansa ovat heikentymättömät. Hän on enemmän kuin kykenevä vastaamaan haasteisiin, jotka liittyvät levottoman apartheidin jälkeisen yhteiskunnan dokumentointiin. Pickup-elokuvassa (2001) investointipankkiirin etuoikeutetun tyttären ja nimeämättömästä Arabi-Afrikan valtiosta kotoisin olevan mekaanikon sattumanvarainen kohtaaminen antaa kirjailijalle mahdollisuuden tarkastella maahanmuuttoa, kulttuurisia konflikteja ja – alati suosittua Gordimer-teemaa – lunastusta. The House Gun (1998) käsittelee valkoisten eliittivanhempien pojan tekemän murhan emotionaalisia ja oikeudellisia seurauksia; se tutkii perhesiteitä ja kysyy, kykenevätkö ne kestämään voimakkaimmatkin testit. Nämä romaanit tuovat mieleen Gordimerin hienoimpiin teoksiin kuuluvan July ’ s People (1981), jossa valkoisten liberaalien perhe pakenee väkivaltaisesti kärsineestä Johannesburgista maahan, josta he etsivät turvaa afrikkalaisen palvelijansa kanssa. Ne tuovat mieleen myös Soweton kansannousun jälkimainingeissa kirjoitetun Burgerin tyttären (1979), jossa tytär tarkastelee suhdettaan isäänsä, joka on yksi apartheidin vastaisen liikkeen monista marttyyreista.
Gordimerin viimeaikainen teos on ollut yhtä hallittu, voimakas ja vaikuttava kuin kaikki hänen kirjoittamansa. Gordimerin kumppanin kuoleman jälkeen kirjoitettu Get a Life (2005) on kertomus Paul Bannermanista, ekologista tutkijasta, joka muuttuu oudon radioaktiiviseksi saatuaan hoitoa kilpirauhassyöpään. Pakotettuna muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse, mikä pakottaa äidin kohtaamaan menneisyytensä, Bannerman, jolla on äkillinen etäisyys vaimoonsa ja lapseensa, tulee kyseenalaistamaan oman elämänsä, avioliittonsa ja uskomuksensa. Romaani kertoo monen erilaisen ympäristön hauraudesta: Gordimer rinnastaa Bannermanin ruumiin syöpähyökkäyksen Etelä-Afrikan ekosysteemin raivokkaaseen hyväksikäyttöön.
Garan Holcombe, 2008